Firenze - renessanssin kehto

Jos minun pitäisi nimetä kaupunki, jonka ilmapiiri on jäänyt mieleeni erityisen hyvin, niin se olisi Firenze. Huolimatta turistien valtavasta määrästä. Huolimatta jonoista. Huolimatta pysäköintipaikkojen puutteesta ja kalleudesta. Huolimatta kaikista niistä muistakin mutista, joita Firenzeen liittyy.

Olin tuskin kahdenkymmenen kun näin elokuvan Hotelli Firenzessä. En varsinaisesti pitänyt elokuvasta, enkä liioin muista siitä paljoakaan, mutta minuun jäi muistijälki, joka toimi kuin kutsu. Vielä joskus Firenzeen, se kuiski sisälläni. Firenze edusti minulle renessanssitaiteen kehtoa. Kaupunkia, joka on itsessään taideteos.

Muistan elävästi ensimmäisen matkani Firenzeen. Piazza della Signoria lokakuussa 2004. Vihdoin! Helsingistä ei vielä ollut suoria lentoja Firenzeen, joten olimme ajaneet Roomasta koko päivän pohjoiseen ja lopulta saapuneet Firenzen tuntumaan. Olimme jonottaneet kaksi tuntia päästäksemme moottoritieltä kaupunkiin. Olimme harmitelleet moneen kertaan, että miksi valitsimmekaan matkapäiväksemme sunnuntain, jolloin mökeiltään palaavat kaupunkilaiset tukkivat kaikki väylät!

Olin lukenut karttaa, ja olimme eksymme yhä uudestaan ja uudestaan. Firenze on kartalla selkeä, mutta käytännössä vaikea. Kadut ovat usein yksisuuntaisia ja päättyvät vanhan kaupungin alueelle, jolle ajaminen yksityisautoilla on liikennemerkein kielletty. Ja jälleen uusi ympyrä siinä toivossa, että reitti hotellille viimein löytyisi. Voiko tämä todella olla näin hankalaa?

Olimme saaneet auton pysäköintitaloon ryövärihinnalla. Olimme ahtautuneet matkalaukkuinemme Pensione Pendinin talon pienen pieneen hissiin. Olimme mutkitelleet käytävän toisensa perään selkä hikeä valuen raahaten laukkujamme käsin kaksi kerrosta alemmas huoneeseemme käytävän perälle. Olimme vaivoin saaneet laukut sisään pienehköön huoneeseen ja päästäneet valon sisään ikkunaluukuista. Olimme käyneet häthätää suihkussa ja sännänneet ulos nähdäksemme palasen Firenzestä kaiken tämän vaivan jälkeen. Ja siinä se lopulta oli, tori, kaiken sydän.

Jokin siinä on, jokin, jonka takia kannatti nähdä kaikki se vaiva. Jokin hurmaavan kaunis balanssi, jossa katse lepää. Jokin muotokielen ja historian tuoma tasapaino. Neptunus-suihkulähde pulputtaa. Ratsastajapatsas kohoaa ylväänä talojen edessä. Kärryjen eteen valjastetut hevoset vaihtavat jalkaa ja torkahtelevat auringossa, eikä juuri mikään tunnu muuttuneen vuosisatojen kuluessa. Katseesi kiertää täydet 360 astetta ja katsot mihin vaan, olet keskellä elävää historiaa, jonka kaltaista et ole osannut kuvitellakaan.

Piazza della Signoriaa ei ole turhaan nimitetty firenzeläisten olohuoneeksi ja veistosten ulkoilmagalleriaksi. Torin rakennukset ovat kuvankauniita. 1300-luvulla rakennetussa Loggia dei Lanzista katse löytää
GiambolognanSabiinitarten ryöstön ja
CellininPerseuksen. Vaikka nämä nimet eivät sanoisikaan niminä mitään, huomaat perillä, että tunnet sittenkin veistokset. Niiden kuvia on nähnyt yhteyksissä, joita et vain ole osannut yhdistää Firenzeen - aiemmin. Istahdamme torin reunalla olevaan kahvilaan ja kuuntelemme, miten Duomon kellotorni lyö ja hevosen kaviot kopsahtelevat katukiviin.

Firenze on sellaisten kuuluisien taideteosten, kuten
Botticellin Venuksen syntymän ja
Michelangelon Daavidin syntymäkaupunki. Firenze on myös se kaupunki, jossa italian kieli muotoutui ja kirjallisuus syntyi
Danten aikana.

Hankin joku vuosi takaperin kirja-alesta hyllyyni Jumalainen näytelmä -nimisen "tiiliskiven". "Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää" luki kirjassa. Totta kai tunsin ne sanat. En vain ollut tajunnut, että ne olivat syntyneet Firenzessä, että olemme tietämättämme firenzeläisyyden ja Danten kyllästämiä. Ja miten monta tuttua taideteosta näinkään sittemmin Uffizissa. Koko eurooppalainen kulttuurimme on velkaa näille kaukaisille italialaisille monesta asiasta, tajusin.

Jos et usko, lue historiaa. Löydät pian esimerkiksi Firenzeä hallinneet kuuluisat
Medici-suvun ruhtinaat.
Lorenzo il Magnifico oli tunnettu Michelangelon suojelija ja
Cosimo II puolestaan liittyy olennaisesti
Galileo Galilein kohtaloon.

Firenzestä löytyy maailman suurin renessanssitaiteen kokoelma, johon kuuluu taideteoksia
Giottosta ja Botticellista aina Michelangeloon,
Rafaeliin,
Leonardo da Vinciin ja
Tizianiin,
Caravaggioon ja
Rembrandtiin.

Onneksi uskoimme opaskirjaa ja varasimme liput etukäteen hotellin kautta. Uffizin edessä kiemurtaa lähes jokaisena vuoden päivänä sadan, ellei parin sadan, metrin pituinen jono. Ilman etukäteisvarausta sisäänpääsy vien tunteja kullanarvoista aikaa. Ennakkovaraukset käydään lunastamassa sisäänpääsyä vastapäätä olevasta toimistosta ja maksetut liput kädessä pääsee sitten ohittamaan koko pitkän sisään kiemurtavan jonon. Liput voi varata ennakkoon myös internetin kautta.

Koko kierros kestää kolmesta neljään tuntia. Jo ensimmäisten huoneiden jälkeen ymmärtää, miksi Uffizia arvostetaan niin paljon. Kierroksen puolivälissä kauniiden maalausten määrä alkaa tuntua uskomattomalta ja kierroksen loppupäässä tuntuu, etteivät aistit kykene imemään niin paljon kauneutta kerralla.

Tuskin kukaan on voinut välttyä näkemästä Botticellin Venuksen syntymää: maalausta, jossa kaunis nainen, Venus, seisoo simpukankuoren päällä. Niin ikään Botticellin maalaama Kevät, Primavera, vuodelta 1478 on hämmästyttävä taidonnäyte kaikessa kuultavassa keveydessään ja heleissä väreissään. Vastakohdan näille töille löytää esimerkiksi
Uccellon vahvasta työstä San Romanon taistelu vuodelta 1456.

Seuraavana päivänä haluan kuuluisalle Ponte Vecchion sillalle. Katselen kattojen yli ja levitän hilloa sämpylän päälle. Opaskirjassa on vielä ihan liian monta kiinnostavaa paikkaa ja jo nyt tajuaa, ettei aika riitä. Viereisissä pöydissä amerikkalaiset suunnittelevat päivänsä kuvioita ihan samaan tapaan kuin mekin.

Ponte Vecchio kuulostaa hienolta, sillä opaskirjan mukaan jopa liittoutuneiden etenemisen tieltä siltoja räjäyttäneet natsit pitivät sitä liian kauniina räjäytettäväksi. He säästivät sillan ja tuhosivat sen sijaan sen molemmissa päissä olevat rakennukset.

Ennen siltaa poikkeamme hansikasmyymälään. Sen seinällä on kymmenittäin värikkäitä ja kauniita naisten ja miesten nahkahanskoja. Ne näyttävät epätodellisen hienoilta ja kovin epäkäytännöllisiltä, jos ajattelee Suomen räntäsateista talvea ja loskaisia katuja. Mutta täällä aurinko paistaa lokakuussakin ja lämpöä on melkein 20 astetta.

Vaalea aurinko osuu siltaan. Sen hahmottaa oikeastaan vasta kuljettuaan sillan yli vähän kauemmas toiselle puolelle ja katseltuaan siltaa sieltä. Itse sillalla on täysi sähinä päällä.
Tadeo Gaddin suunnitteleman ja vuonna 1354 valmistuneen sillan varrella on nykyään kultasepänliikkeitä vieri vieressä. Niiden ikkunat ovat täynnä koruja ja myyjät tulevat pian viereesi, jos jäät seisomaan liian kauaksi aikaa ihailemaan ikkunan antia.

Aina ei ollut näin. Alun perin sillalla toimi lihakauppiaita, mutta
Ferninando I kyllästyi niiden levittämään hajuun ja karkotti lihakauppiaat 1500-luvulla. Syy oli tietenkin hyvin itsekäs: Ferdinando I:n yksityiskäytössä oli yhdyskäytävä, joka vei Uffizista Palazzo Pittiin. Tämä käytävä kulki lihakojujen päällä ja Ferdinando kyllästyi lämpimässä muhivan lihan hajuun.

Firenzen sydämessä sijaitsee myös maailmankuulu Duomon rakennusryhmä. Se on ulkoapäin vaikuttavan näköinen rakennus, mutta sisälläkin riittää nähtävää. Eksymme ensin sisään torniin ja kiipeämme yhä ylös- ja ylöspäin, kunnes viimein seisomme paidan selkämys märkänä Duomon kupolin huipulla ja katsomme kauas kaupungin ylle aukeavia mahtavia maisemia. Brunelleschin kupolia pidetään yhtenä renessanssiajan insinööritaidon ja arkkitehtuurin parhaista helmistä.

Hieno on myös kupolin sisäpuolelta aukeava näkymä alas kirkkoon. Mutta varo katsomasta ylös, sillä kattofreskoissa pirunsarviset hahmot jahtaavat ihmisiä ja keihästävät heitä säälimättä muistuttaen siitä, mitä syntisille tapahtuu. Kirkon sisällä ihmiset sytyttävä tuohuksia ja napsivat valokuvia. Tunnelma on harras ja rauhallinen.

Eivätkä Firenzen nähtävyydet tähän lopu. Esimerkiksi Palazzo Pitti ja sen yhteydessä oleva Bobolin puisto sekä veistostaidetta esittelevä Galleria dell'Accademia sekä Santa Grocen upea kirkko ovat kaikki käynnin arvoisia. Opaskirjasta löytyy lisäksi lukuisia muita mielenkiintoisia kohteita puhumattakaan kaikista niistä pienistä kahviloista ja liikkeistä, jotka houkuttelevat poikkeamaan sisäänsä.

Tutustun nahkaliikettä pitävään syntyperäiseen firenzeläiseen mieheen, joka kertoo, että viime aikoina kaupunkiin on tullut paljon siirtolaisia. Hän paljastaa myös vierailleensa Virossa.

"Mutta kun vertasin sitä Firenzeen, niin tajusin, että siellä ei ole historiaa. Täällä talot ovat satoja vuosia vanhoja, historia on täällä", hän kertoo huvittuneena.

Firenze on myös oiva muotikaupunki. Keskustan ulkopuolella Arezzossa on edullisia outleteja, joissa myydään kaikkea Cuccista Dioriin.

Parissa päivässä Firenzessä ehtii kyllä paljon, mutta paljon myös jää näkemättä - ja selvittämättä.

En tänä päivänäkään tiedä, saavatko ne hotellivieraat, joiden hotelli sijaitsee kaupungin sydämessä, ajaa sinne vuokra-autollaan. Me ajoimme ja saimme pari kuukautta matkan jälkeen autovuokraamosta viestin liikennerikkomuksesta ja tiedon, että lasku tulee perässä. Nyt, reilua vuotta myöhemmin, ei lasku ole vieläkään tullut. No jaa, ehkä asia vielä selviää joskus, italialaisethan ovat tunnetusti Euroopan hitaimpia laskuttajia.

Miksi Firenze, minulta on kysytty. Miksi ihmeessä se turistien kansoittama kaupunki, josta aitoa italialaista saa etsiä suurennuslasilla? Miksei Pisa tai Sienna tai joku muu idyllinen pikkukaupunki jossain kaukana vuorten vihreillä rinteillä? Miksei, sanon minä, kohautan olkapäitäni ja lainaan päiväkirjaani, johon olen kirjoittanut ensimmäisen Firenzen-matkani jälkeen 27. lokakuuta 2004 seuraavasti:

Firenze on tyylikäs, hillitty, elegantti ja aistikkaan visuaalinen. Palaamme vielä joskus tänne, istumaan rauhassa katukahviloissa ja vaeltamaan Palazzo Pittin saleissa. Mutta vaikka emme palaisikaan, vien mukanani muistikuvia. Muistan Pensione Pendinin ruokasalista avautuvan maiseman ja Duomon kellotapulin lyöntien äänen. Tämä kaupunki on kaunein, jonka olen nähnyt.

Heinäkuussa 2005 olen kirjoittanut toisen Firenzen-matkani jälkeen kaupungista seuraavasti:

Kuva Firenzestä ei ole vain näköaistimus verkkokalvollani. Se on myös tunnetilani peili ja jos lähellä on muita ihmisiä, myös heidän tunnetilojensa peli. Ei ole olemassa yhtä Firenzen kuvaa, jonka takuuvarmasti voisi saada aina uudelleen palaamalla takaisin, seisomalla nupukivitorilla täsmälleen samassa paikassa kuin ensimmäisellä kerralla katsomassa Piazza della Signoriaa.

Tajuan nyt, että Firenzen - niin kuin muidenkin maailman paikkojen - kuva muuttuu alituiseen sen mukaan, miten omat tunnetilani ja ajatukseni minussa muuttuvat. Piazza della Signoria on yhdelle kauneuden tori ja toiselle tyhjyyden tori, riippuen katsojasta. Älkää siis kysykö, mikä tekee jostain kaupungista kauniin, vaan katsokaa sisäänne. Siellä on vastaus.

Teksti:
Nina Pinjola / MediafocusKuvat:
Esa Pesonen ja Nina Pinjola

Lisätietoja:
www.uffizi.firenze.it
Top 10 Toscana, WSOY 2004
Näe ja koe Italia, Tammi 2005
Lonely Planet Italy

Kohteet:  Firenze Italia

Lue lisää aiheesta